Äänetön agentti

Esikoinen huomasi sen ensin.

Leivänpaahtimeen oli piirretty tussilla. Mitäs tuosta, meillähän on vesiliukoisia lastentusseja.

Mutta sitten näin pöydällä tämän.

Menikin juuri astetta vaikeammaksi.

Kuopus on erikoistunut hiljaisiin, mutta sitäkin näyttävämpiin temppuihin koskien sisustusta, omaa terveyttään tai yleistä turvallisuutta. Viime vuonna soitin kolme kertaa Myrkytystietokeskukseen tiedustellakseni olisiko jokin näistä ideoista kenties kuolemaksi:

1. Söi WC-raikastimen. Tuloksena sitruunanraikas hengitys ja ohje tarkkailla lapsen vointia. Saavat kuulema useamman soiton päivässä koskien WC-raikastimia, jostain syystä ne ovat yksivuotiaiden suosikkeja.
2. Joi siskon saippukuplanesteet. Tällä kertaa meitä neuvottiin olemaan ravistelematta lasta antamatta lapsen hyppiä, ettei neste ala kuplia ja joudu vahingossa hengitysteihin.
3. Onnistui keplottelemaan patterit kaukosäätimestä ja imeskeli niistä napanesteitä (patteri oli vuotanut hieman). Saimme ohjeeksi juottaa lapselle maitoa happojen neutraloimiseksi.

Viimeisimmän soiton soitin viime viikolla, kun poika oli löytänyt eteisestä isän laukun ja kaivanut sieltä käsiinsä tyhjiä irtonaisia Burana-pakkauspalasia, siis niitä kun leikataan levystä muutama lääke mukaan. Koska lapsi ensin kielsi syöneensä lääkkeitä ja sitten iloisesti tunnusti rikkomuksen, piti jälleen kaivaa puhelin käteen ja soittaa jo tutuksi tulleeseen numeroon vaikka todennäköisimmin oli kyse vain tyhjästä hylsystä. Nähtävästi kaksikaan 400 Buranaa ei vielä uhkaa uteliaan kaksivuotiaan henkeä.

Viimeisin turvajärjestely kotona on parvekkeen lukitseminen ja avaimen piilottaminen. Kaveri on nimittäin nyt alkanut karkailla, ja kotona se tarkoittaa parvekkeen oven avaamista hiiren hiljaa ja ulos livahtamista. Kuluneella viikolla hän ehti kaverinsa kanssa karata puistosta siten että seisoskeli jo läheisen tien jalkakäytävällä tien ylittämistä miettien. Tänään viimeksi takavarikoin häneltä Puky-potkupyörän koska hän paineli sillä pitkin pyörätietä ja kohti autotietä nauraen ja kaikille pysähtymiskäskyille pitkät haistattaen. En olekaan pitkään aikaan juossut niin lujaa.

Siinä missä esikoinen ähelsi, menetti hermonsa, vaati apua, kiljui ja lauleskeli touhutessaan, tämä kaveri vain toimii. Ei ääntäkään ja agentti on jo seuraavan tehtävän kimpussa. Intoa on huomattavasti enemmän kuin älyä. Nyt pitää kai vain odottaa ajan kulumista.

Lopuksi: taikasieni voitti Pikku-Picasson 6-0:

Vain pieniä, haaleita naarmuja on nähtävissä, ne toivottavasti lähtevät kun vaan jaksaa vielä sienellä hinkata. Kuinka olen koskaan voinut tulla toimeen ilman tätä loistavaa keksintöä! Suosittelen lämpimästi kaikille muillekin kaksivuotiaiden äideille.