maanantai 17. kesäkuuta 2013

Just eikä melkein - viisivuotiaan sielunmaisemasta




Meillä on viimeaikoina ollut liikkeellä huomattavaa ehdottomuutta. Viisivuotias esikoinen on syntymästään saakka ollut melko omapäinen tyyppi, eikä noin puolitoistavuotiaana alkaneelle uhmalle ole ollut kuin hetken helpotuksia. Oma kasvatusperiaatteeni on, että lapsella saa olla mielipiteitä eikä hänen tarvitse olla samaa mieltä kuin aikuiset tai varsinkaan alkaa hylätyksitulemisen pelossa mielistelemään ketään. Nyrkkisääntö on että mielipiteet saa kyllä ilmaista, mutta tietyistä asioista päättää aikuinen ja käytöksellä on oltava rajat.

Tänä aamuna väänsimme valehtelematta tunnin legginseistä ja siitä, ovatko ne liian löysät ja osaako lapsi ne itse pukea päälle. Myös sukkien kanssa oli hankaluuksia koska hän oli kokonaan unohtanut kuinka ne vedetään jalkaan. Suurin osa paidoista on liian tummia eikä niitä siksi voi pitää. Punainen ulkotakki on vaihteeksi ruma.

Ehdottomuutta esiintyy myös seuraaviin asioihin liittyen:

  • tuolin täytyy olla tietyssä kulmassa ruokapöytään nähden (ennen se oli myös liian matalalla, mutta ymmärsimme hommata siihen istuinkorokkeen)
  • puolukkahillo ei saa koskettaa mitään muuta lautasella olevaa ruokaa
  • nukkumaan mennessä peiton täytyy olla siloiteltu molemmilta puolilta
  • vessan lattialla ei saa olla yhtään pisaraa vettä tai vessassa ei voi käydä
  • lahkeiden pitää olla tietyllä tavalla tennareiden varren sisällä
Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Paha mennä syyllistämään koska muistan tarkkaan että olen itse lapsena ollut samanlainen. Ilmeisesti tämä lievä arkipäivän neuroottisuus jopa liittyy johonkin kehitysvaiheeseen. Äitini vitsailee edelleen että minut piti peitellä sänkyyn kuin ruumisarkkuun, kädet tiukasti peiton päällä ja suorina kyljissä kiinni. En voinut kävellä kivetyillä kaduilla laskematta, että kumpikin jalka kosketti kivien saumaa yhtä monta kertaa tai muuten toinen jalka olisi tuntunut painavammalta (joskus muuten havahdun tähän laskemiseen nykyäänkin, teen sitä ihan huomaamattani). Tässä vain muutamia.

Tämän asian ymmärrys ei valitettavasti tuo näihin tilanteisiin yhtään enemmän kärsivällisyyttä. Tekee mieli hakata päätä seinään, koska kun yhdestä asiasta päästään niin heti löytyy toinen mikä on huonosti. Lapsi kiljuu pää punaisena ja tilanteet päättyvät yleiseen kaaokseen jossa toinen itkee ja toisen tekee mieli itkeä. Erityisesti nämä liittyvät siirtymävaiheisiin, eli leikeistä ruokapöytään tai eteisestä kerhoon.

Tämä on nyt sellainen herkkä aihe, josta yritän kirjoittaa siten ettei varsinkaan itselleni tule sellainen olo, että pistän lastani halvalla. Mutta otin kuitenkin esille, koska vertaistukea tarvitaan ja epäilen, että nämä ovat monessa perheessä varsin tuttuja juttuja.

Kohtalotovereita? Ratkaisuehdotuksia?


18 kommenttia :

  1. Kuulostaa osittain tutulta. Lautasella kastike ei saa koskettaa perunaa. Jos tippa on väärässä paikassa, niin ruokaa ei voi syödä. Lisäksi jokainen asia lautaselta syödään erikseen. Yhtenä päivänä syödään pelkät lihapullat, toisena pelkät perunat ja kolmantena pelkkä raejuusto tai kurkut. Ei auta vaikka kuinka ollaan opiskeltu ihmisen ruoansulatuksen toimintaa, jossa syödyt ruoat sekoittuvat joka tapauksessa :D Vaatteiden suhteen neidillä on onneksi suuret linjat, vaikka kyllä niistäkin väännetään välillä. Kaupoissa tai kaupungilla ei voi kävellä nätisti, vaan pitää loikkia ja harppoa, ettei kivetyksen saumat osu kengänpohjiin. ÄääääH! No, lapset ovat lapsia. Kyllä se kai siitä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti se siitä, ja kiva kuulla että on samanlaista muuallakin!

      Poista
  2. Joskus muistan, että neuvolalääkäri tai terksu neuvoi meidän ystäviä, joiden ihana poika oli juuri tällainen, että vois olla hyvä niitä ehdottomuuksia vähän yrittää suoria ja kokeilla tehdä asioita toisinaan eri tavoin...vaikka sen raivarin uhallakin. Tiedä sitten... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unohtui tuossa tekstissä mainita, että mehän emme suinkaan anna kaikkia näitä juttuja periksi - osassa saa päättää, osassa otetaan ihan selvä linja että ei vetele. Ja usko pois, kyllä niitä raivareita tulee. Ei vaan jaksaisi ihan joka päivä ja monta kertaa... Siedätys siis menossa. Jokin turvallisuuden tunne kai noista tulee, koska ne ovat niin tärkeitä.

      Poista
    2. Juu en ajatellutkaan että annatte. Muotoilin viestin vaan vähän kökösti. Varmaan tosiaan kyse turvallisuuden tunteesta, ehkä myös kontrollin ja ennakoimisen halusta / toiveesta. iPad käytössä ja tää viestittely vähän tämmöstä :). Pahoittelut. Hih.

      Poista
    3. Ei hätää! Tuli hetkeksi sellainen paniikki että ei kai nyt jengi ajattele että lapsi sanoo "hyppää" ja me lähdetään heti hakemaan trampoliinia... ;)

      Poista
  3. Hei sympat sinne. Meidän viisivuotias ei vielä tässä kohtaa tai en tiedä tuleeko hän siihen kohtaan. Hän saa päättää itse pitkälti pukeutumisestaan, joten hirmu tiloja en näistä tarvitse ottaa, vaikka harmittelenkin, ettei hän pidä Mini Rodinin safaripaidasta tai löysistä vaatteista. Ruokailun kanssa on tiukkoja tilanteita, koska hän syö niin nirsosti, mutta pakottaminen ja piinaaminen ei ole tuonut tilanteeseen helpotusta, vaan ruokarauha. Olen päättänyt, että hän syö sen minkä syö, mutta ruokaa ei korvata millään välipalalla. Ehkä meillä isommat matsit ovat edessä tai sitten meidän viisivuotiaan kanssa ei näitä tässä kohtaa käydä. Nuoremman kanssa luulen, että tilanne on toinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruokailu on meillä muuten ok, mutta sitä edeltävä tajuton säätäminen sen tuolin asennon ja ajoittain myös ruoan asettelun kanssa korpeaa. Mulla on alusta asti ollut ruoan kanssa se linja ettei meillä toimi mikään tilauskeittiö vaan sitä syödään mitä annetaan ja jos ei kelpaa niin tervetuloa takaisin seuraavalle aterialle. Aika hyvin on pysynyt...

      Poista
  4. Täältä löytyy myös eräs temperamenttipussi esikoinen! Miten se tahtookin olla yleensä niin että esikoiset ovat enemmän näitä kirpsakoita luonteita ja nuoremmat menevät siinä sivussa...? No, näin ainakin meillä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Esikoiset pärjää maailmassa! Minäkin olen esikoinen! ;) Kuopus on kyllä sellainen lunki tyyppi olematta kuitenkaan mikään turha jees-mies. Vielä ei ole edes varsinainen kaksivuotisuhma pakannut päälle tai sitten se menee siinä sivussa melko huomaamatta kun painin tuon tyttären kanssa.

      Poista
  5. Meillä on esikoinen kohta 2-vuotias ja päättäväisyyttä löytyy, asiat ovat ( vielä!!) sellaisia jotka ovat minulle enemmän kuin OK :) eli , kun hän menee nukkumaan kaikki matkalla olevat ovet täytyy sulkea, vessan ovi ( valot pois myös vessasta) keittiön kaapit / laatikot ( ovi kiinni ! - huudolla jos hän ei itse yletä ) peitto päälle tietyllä tyylillä, tietyt lelut sänkyyn :) jne jne. lattian ei saa olla myöskään märkä, ja lattialta löytyvät roskat, hiukset jne pitää korjata heti pois :) hmmmm... keltäköhän peräisin. Ruokailu-rituaalit ovat tärkeät , ainoa mistä valittaa on ruokajuoma joka ei saisi olla maitoa.

    veli on nyt 7 kk kohta ja on hyvin lepposa kaveri , mutta mutta, en usko , että hän jättäisi huomiomatta , että huutamalla saa ja jos huutaa vielä lujempaa saa ehkä nopeammin ( tai sitten ei ) vielä en voi ihan samaistua, mutta uskon että esikoisesta tulee aika rajoja kokeileja ja kuopus on se jees jees - mies :)

    tsemppiä ja uskon todella että teet kaikkesi , hyvin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia :) Suuria persoonia nämä! Ihana ja kamala samassa paketissa.

      Poista
  6. meillä se on keskimmäinen. ihan oikeasti mulla ja muillakin.. soi vaan korvat, koska se huutaa millon mistäkin. ei ole ikinä oikeastaan ollut sellainen ns helppo lapsi, kuten sisaruksensa.
    6v lähenee ja jos tähän vielä lisää uhmaa tulee pulassa ollaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä elän siinä toivossa/utopiassa, että kun nyt uhmaa ihan huolella niin ei tarvitse teininä huutaa. :D

      Poista
  7. Minullakin tämä asia on vasta opetteluasteella, mutta olen jaotellut näin:

    1. on tilanteita joissa lapsi haluaa järjestystä komentelemalla toisia. Esimerkiksi kun hän keinui taaperokeinussa, en olisi saanut keinua siinä vieressä rengaskeinussa. Tuossa tilanteessa selitin, että äitikin haluaa keinua. Lapsi itki ja raivosi, mutta ajattelin että en anna hänen määrätä minua. Eli vältän sellaisia juttuja, joihin minun pitää "alistua". Tai jos laulelen itsekseni, niin lapsi ei saa sitä kieltää. Sen sijaan jos laulan selvästi lapselle ja hän ei siitä pidä, niin lopetan kyllä. Eli omia juttujani saan tehdä omalla "reviirilläni".

    2. sitten on tilanteita, joissa lapsi haluaa esimerkiksi tehdä jotain perheelle. Viimeksi hän oli maalannut piirustuksen ja sanoi isille ja äidille että tulkaa seisomaan tarkalleen tuohon viivalle. Ja sitten hän otti piirustuksen esille. Siinä komentaminen oli tavallaan ohjaavaa ja me suostuttiin siihen.

    3. ja on tilanteita, joissa lapsi kokee jonkun asian ikävänä. Esim veden joutuminen silmiin tuntuu hänestä kamalalta, joten hän haluaa aina tietyn hyväksi koetun pyyhkeen silmien eteen suihkussa. Siihen olen suostunut.

    Sanottakoon että olen itsekin siis kovin hukassa, eikä näistä ehkä ole apua, mutta näin olen tähän asti mennyt.

    -nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin kyllä erottuu ihan hyvin ne sellaiset puhtaat kontrolloimisyritykset, mutta jotkut tapaukset ovat epäselviä. Tavallaan lapsi kyllä haluaa myös konstrolloida ja katsoa miten pitkälle äiti ja isä ovat valmiita taipumaan, mutta tavallaan niihin tilanteisiin liittyy myös se epämukavuustekijä joka alkujaan saa lapsen huutamaan. Kysymys onkin, vienkö tämän jutun läpi siksi että minä aikuisena määrään, vai reagoinko siihen lapsen epämukavuuteen joka on hänelle aivan todellinen? Nämä veteenpiirretyt jutut ovat niitä haastavimpia.

      Poista
  8. Mä tykkään tuosta, että lapsella saa ja pitää olla mielipiteitä. On hyvä, että on omaakin tahtoa. Ja sit tosiaan, jotkut asiat vaan on kuitenkin niitä, joissa aikuiset päättää.

    Meidän(kin) esikoisella on välillä juttuja, joista hän on tarkka. Jos on kaksi lusikoitavaa ruokaa, hän ei todellakaan suostu syömään niitä samalla lusikalla. Aina kun yksi pienen pieni ruokamuru tippuu pöydälle, sitä huudetaan siivoamaaan (lattialle voi tippua vaikka miten iso kasa, se ei haittaa) ja kaikki on seis, kunnes se lähtee. Jotenkin oikein näkee pojasta sellaisen ilmiön, miten se pieni ruokamuru todella haittaa häntä paljon.

    Itselle tuo pojan tarkkuus joistain asioista tuntuu hieman erikoiselta. Se on minulle uutta ja erilaista. Me ollaan miehn kanssa molemmat enemmän sellaista suurpiirteistä sorttia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on ihan tuota samaa tarkkuutta, ja se on tarttunut esikoiselta kuopukselle. Hurraa mallioppiminen! Kai tämä on oikeasti myös joku lasten oma juttu, keino jäsentää maailmaa. Kun melkein mitään muuta ei voi elämässään kontrolloida (aikuinen päättää lähes kaikesta), niin edes tästä yhdestä murusesta.

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina!