maanantai 7. lokakuuta 2013

Potkiminen on kivaa a.k.a. psykopaattivaihe



Kuopus on nyt saavuttanut sen uljaan kehityksen vaiheen, jolloin hänestä on mukavaa tehdä kaikenlaista kiellettyä ja nauraa räkäisesti päälle. Kiellot tuntuvat välillä valuvan hänestä kuin vesi hanhen selästä ja hän näyttäisi olevan teflonia suurimmalle osalle rangaistuksista. Kielto 'Ei saa potkia!' sai pari päivää sitten kuopukselta vastaukseksi 'Potkiminen on kivaa!' Ei hän nyt koko ajan aivan mahdoton ole, mutta niinä kertoina kun on, tulee mieleen se vanha loru:


Muistan tämän vaiheen esikoisen ajoilta. Silloin olin oikeasti syvästi kauhuissani ja melko vakuuttunut siitä, että olen tehnyt jonkin kamalan kasvatuksellisen virheen ja tuottanut maailmaan uuden psykopaatin. Nyt toisella kierroksella osaan jo ottaa rennommin ja luotan kuulemaani viisauteen että kaksivuotiaalla lapsella on lähestulkoon kaikki tunnetut persoonallisuushäiriöt, jotka alkavat yksi kerrallaan karista pois kun ikää tulee lisää.

Termiä 'narsisti' käytetään nykyään vähän liian hövelisti sekä mediassa että keskustelupalstoilla, mutta kaksivuotiaaseen se tuntuisi joskus pätevän melko hyvin. Lähimmäisen etu ei ole ensimmäisenä mielessä kun jotain on saatava, kimppuun käydään keinoja kaihtamatta eikä toisen tunteilla nyt vaan ole niin kamalasti väliä.

Epäluuloinen persoonallisuushäiriö tulee usein ilmi siinä kun lapsi valittaa häntä kiusattavan vaikka väitetyt kiusaajat ovat puiston toisella laidalla leikkimässä omia leikkejään.

Epävakaan persoonallisuusuushäiriön tunnistavat varmaan kaikki pienen lapsen vanhemmat - pienen ihmisen mielen muutoksia ei aikuisen logiikka pysty seuraamaan. Ensin on haluttu lasiin maitoa ja kun sitä on saatu, itketään mehun perään. Tunnetilojen ailahtelua on lisäksi kiva silloin tällöin terästää impulsiivisilla tempauksilla, kuten vaikkapa niin että hetken kävelee oikein nätisti vanhemman vieressä jalkakäytävällä ja seuraavaksi lähteekin ylittämään katua juosten ilman mitään ennakkovaroituksia.

Vaativa ja riippuvainen persoonallisuushäiriö tulevat mainiosti esiin vaikkapa silloin, kun vanhempi haluaa käydä vessassa kakkosella ilman virallista valvojaa. Lapsi, joka ei ole koko päivänä piitannut piirunkaan vertaa aikuisen mielipiteistä tai tämän läheisyydestä kokee yllättäen suurta eron tuskaa ja itkee ja huutaa oven takana. 

Nämä tietysti hyvin kärjistettyjä, huumorilla esitettyjä esimerkkejä ja pieninä annoksina kerrallaan, mutta sieltä ne pilkahtelevat. On vanhemman epäkiitollinen tehtävä kerta toisensa jälkeen huomauttaa epätoivotusta käytöksestä ja yrittää ohjata lasta hieman sosiaalisempaan suuntaan. Oli aivan valtavan huojennuttavaa huomata kuinka esikoinen alkoi vähän kerrassaan tuntea aitoa myötätuntoa, miettiä miltä toisesta oikeasti tuntuu ja sanoa 'anteeksi' ilman että se oli vaan huuto vasten toisen naamaa. Toimintaa alkoi vähä kerrallaan ohjata aito ajatus siitä miltä toisesta mahtaakaan tuntua mieluummin kuin pelko itselle tulevasta rangaistuksesta. Toisin sanoen, hänelle on kehittynyt omatunto. Sitä ei kai kaikilla aikuisillakaan ole. 


4 kommenttia :

  1. Juuri näin. Lähestyvä 3v syntymäpäivä on jälleen tuonut meillä esiin näitä persoonallisuushäiriöitä useammankin. Mutta en järkyty asiasta enää niin paljon kuin vuosi sitten. Tämä on vain vaihe, joka loppuu joskus - on minun mantrani tällä hetkellä. Tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämäkin menee ohi :-) Oli tosiaan aikaaan melkoinen shokki esikoisen kohdalla, kun suloisesta vauvasta yhtäkkiä kuoriutui täystuho, onneksi nyt jo osaa suhtautua.

      Poista
  2. Meillä myös. Potkiminen, lyöminen, esineiden heittely, huitominen... "Kyllä on kivaa!" Ja sellaista pirulllista räkätystä päälle. Ainut keino saada moinen kivuus loppumaan on tarjota jotain oikeasti kivempaa tekemistä tilalle. Mielenkiintoista on kyllä se, että mä en muista tätä vaihetta yhtä vahvana esikoistytön kohdalla ja nyt kaksosistakin nimenomaan poika riehuu kuin heikkopäinen - onko tässä joku y-kromosomipainotus?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllä tässä on meilläkin extrana mukana sellaista äijäuhoa, mä hyppään, mä heitän, mä huidon! Anteeksipyyntö on kiven takana. Muutenkin tosi suurta tunnetta, tänään itki ja raivosi katkerasti sitä etten antanut ajaa pyörällä koirankakkojen päälle, sitten kun ei uskonut ja otin pyörän pois, olisi halunnut mennä tallaamaan niiden päälle kengällä. En muista että tyttärellä olisi ollut ihan tällaisia taipumuksia.

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina!